Critical acclaim

"Katumus polttaa minua, katumus polttaa minua, AAAAAAAA!"

Sopraano Karen Vourc'h lauloi nämä sanat hääpuvussaan konsertissa Helsingin Musiikkitalossa vain puolitoista vuorokautta sen jälkeen, kun Radion sinfoniaorkesteri oli tavoittanut hänet häävuoteeltaan ja pyytänyt flunssaisen Karita Mattilan tilalle Kaija Saariahon Quatre instantsin solistiksi.

Taiteellisessa mielessä morsianta ei kaduttanut tarpeeksi, vaikka tuore aviomies ei tullutkaan seuraavalla koneella perässä ja tuonut vaimonsa meikkipussia.

Vourc'h oli liiankin rauhallinen. Hän vain lauloi katumuksesta kauniisti ja hallitusti, kun Mattila elää samat rivit raastavassa tunnetilassa, yleisöä aina järkyttäen.

Vourc'h on vielä ehjä, mutta Quatre instants on rikkinäisen, karrelle palaneen ihmisen musiikkia.

Taisin istua paremmalla paikalla kuin avajaisissa, ja sointikylpy oli hiljaisten sävyjen kantavuutta myöten fantastinen. Mestariteos sai arvoisensa sointiasun.

Melkoinen mestariteos on myös Franz Lisztin järkälemäinen Faust-sinfonia. Siihen ovat hurahtaneet erilaiset säveltäjät Richard Wagnerista Modest Musorgskiin, Jean Sibeliukseen ja Béla Bartókiin. Faust-sinfonia sisältää kolme luonnekuvaa. Ensimmäinen puolituntinen kuullaan Faustin myrskyä ja kiihkoa, epäilyä ja omaan napaan tuijottelua viiden fantastisen teeman jatkuvissa metamorfooseissa. Jo alun jousisointi hätkähdytti. Sellot soivat nyt täydemmin kuin Musiikkitalon avajaisissa.

Gretchen eli Margareta tuntuu toisessa osassa usein haukotuttavalta tyypiltä, koska kapellimestarit johtavat osan hitaana adagiona. Sa k ari Oramo muisti kuitenkin, että andante soave tarkoittaa ripeämpää tempoa, ja tyttöhän heräsi ainakin osittain eloon!

Paha saa enemmän kuin pikkusormen Mefistoa kuvaavassa päätösosassa. Lisztin Mefisto demonisoi, ironisoi ja jopa banalisoi kaikkia Faustiin viittaavia teemoja. Lisztille Faust oli "epäröivä onnenonkija, erehtyvä, laskelmoiva ja omasta pienestä onnestaan kiinnostunut". Mefistolle hän suo tilaisuuden briljanttiin vääristelyyn, mutta pahuus ei luo mitään uutta. Eikä paha pysty muuttamaan Margaretan kaunista teemaa.

Näillä kohdin vaskista puuttui mehevin sointi ja alimiehitetyistä ykkösviuluista syvyyttä ja säihkyä jo sairastapausten vuoksi. Alukkeiden täsmentämisessä koko orkesterilla riittää uudessa talossa työtä.

Alkuperäisessä lopetuksessa ei tarvita urkuja, mieskuoroa ja tenoria. Nyt kuultiin se tunnetumpi ja pompöösimpi loppu, vaikka Musiikkitalon konserttisalin urkujen rahoitus on ratkaisematta, ja sähkösoitin korvasi oikean asian.

Ylioppilaskunnan Laulajat ja tenori Mats Carlsson siirsivät meidät kauniisti patriarkaatista naisvaltaan. Lopulta Liszt tunnustaa, ettei miesten kotkotuksista hyvää seuraa. Hän alistaa miehet Margareta-teeman palvojiksi laulamaan, kuinka Das Ewig-Weibliche, "nais-iki-ihanne" meitä opastaa.

Hieno teospari. Upea konsertti!